Kohti kestävää kauppaa - mitä se sitten tarkoittaakaan

2.11.2017

 

Kestävä kauppapolitiikka 2030 -seminaari. Kuva: Nora Forsbacka / Kehys ry.
Kestävä kauppapolitiikka 2030 -seminaari [1] keräsi 30.10. Eurooppasaliin monenlaisia näkökulmia kestävään kehitykseen ja kauppapolitiikan toivottaviin suuntaviivoihin. Kuten TTIP-verkoston Marissa Varmavuori alustuksessaan luonnehti, käsityksiä kestävästä kehityksestä oli salissa varmaankin yhtä monta kuin ihmisiäkin, ja sama tuntui pätevän kestävään kauppapolitiikkaan.

Virkamiehiä edustivat ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston Kent Wilska ja Pasi-Heikki Vaaranmaa. Elinkeinoelämän yrityskeskeistä näkökulmaa toivat esiin Timo Vuori Kansainvälisestä kauppakamarista ICC:stä ja Kehityspoliittisen toimikunnan jäsen Timo Palander, joka edustaa toimikunnassa Suomen yrittäjiä. Heterogeenistä kansalaisyhteiskuntaa puolestaan edustivat tällä kertaa TTIP-verkoston Varmavuori ja Akavan kansainvälisten asioiden päällikkö Markus Penttinen.

Kansalaisyhteiskunnan muodollinen valta näissä kysymyksissä on usein vähäinen, ja sen rooliksi jää kovin helposti kritisointi ja puutteiden osoittaminen. Tapahtuman ainoan poliitikkopuhujan, videotervehdyksen välityksellä puhuneen europarlamentaarikko Heidi Hautalan (vihr.) mukaan tämä asetelma on kuitenkin muuttumassa, sillä kansalaisyhteiskunnan osallistuminen on kirjattu jo moniin kansainvälisiin kauppasopimuksiin – ainakin sanojen tasolla. Järjestöt ja verkostot voivat myös itse ottaa aktiivisemman ja rakentavamman roolin, mistä hyvä esimerkki on 33 suomalaisen järjestön yhteinen 10 askelta kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan kauppapolitiikkaan -visio.

Kehitystä Afrikkaan vaikka fossiilien voimalla?

Avaussanoissaan Kehyksen vaikuttamistyön koordinaattori Elina Mikola toivoi keskusteluun vastakkainasettelujen ja väittelyiden sijaan rakentavaa ja positiivista dialogia. Edellä kuvaamistani lähtökohdista käsin on ehkä tarpeenkin esittää tämä toive ääneen, sillä mikään itsestäänselvyys se ei ole. Intressiristiriidat, valta-asetelmat ja jännitteet ovat kauppapolitiikassa aivan todellisia, eikä niitä aina pidä piilottaakaan, mutta tietysti on kaikkien kannalta toivottavaa, että kasvokkain tapahtuva keskustelu pysyy sivistyneenä, rakentavana ja kuuntelevana.

Yksi esimerkki näkökulmien selkeistä lähtökohtaeroista tuli esiin Palanderin ja Varmavuoren peräkkäisistä alustuksista. Palander hehkutti sitä, kuinka tuoreessa African Economic Outlook -raportissa oli suurimpien ulkomaisten investointien joukkoon listattu merkittävä suomalaisinvestointi. Yritystoiminta ja investoinnit näyttäytyivät sankarillisina kestävän kehityksen airuina, mikä on Suomen yrittäjien näkökulmasta ymmärrettävää, mutta tuskin koko kuva. Pikainen vilkaisu samaiseen taulukkoon (raportin taulukko 2.3) osoittaa, että näiden hurrattujen jätti-investoijien joukosta löytyy mm. Enin, Totalin ja Chinese Petroleum Pipeline Bureaun kaltaisia fossiilikorporaatioita, joiden suhde kestävään kehitykseen on lähtökohtaisesti erittäin hataralla pohjalla [2].

Varmavuori tiputti yleisön heti perään maanpinnalle esittelemällä länsimaisen kehitysmallin kääntöpuolia: modernia orjuutta, taloudellisen eriarvoisuuden kärjistymistä ja kiihtyvää ympäristötuhoa [3]. Erityisesti tätä taustaa vasten Palanderin suitsutus asettuu kyseenalaisempaan valoon – esimerkiksi juuri fossiili-investointeja ei voi hyvällä tahdollakaan pitää kestävänä toimintana, olkoonkin, että ne voidaan retorisesti verhoilla kestävän kehityksen vihertävään huntuun. Vielä kun ottaa huomioon, että ilmastonmuutos iskee erityisen kipeästi juuri Afrikkaan sekä lämpenemisen että sopeutumiskapasiteetin kannalta [4], tulee väkisinkin tunne, että Palanderin esittämä taulukko olisi pitänyt kehystää pikemmin hälyttäväksi kuin inspiroivaksi esimerkiksi. Kysymys investointien roolista elinolojen parantamisessa ei tietenkään ole mustavalkoinen, mutta Palander sattui sivuamaan tapauksia, joissa ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys ovat erityisen selkeästi epätasapainossa.

Talouden sisäkkäiset reunaehdot

Eräs tärkeä näkökulma, joka koko tilaisuudesta jäi käteen, oli eri tasoilla ilmennyt monien reunaehtojen logiikka. Ulkoministeriön Vaaranmaa muistutti omassa alustuksessaan, ettei virkamiesten tehtävä ole varsinaisesti käydä kauppaa, vaan muovata niitä kaupankäynnin institutionaalisia reunaehtoja, joiden piirissä kauppaa käydään. Nämä puitteet ovat kuitenkin vain osa kokonaiskuvaa, sillä kaupankäyntiä rajaavat myös muut yhteiskunnalliset prosessit, kuten taloudelliset suhdanteet, luonnonvarojen saatavuuden ja hinnan heilahtelut, valtioiden sisäiset ja väliset poliittiset kehityskulut ja niin edelleen. Monessa puheenvuorossa korostettiinkin kauppapolitiikan rajallisuutta työkaluna: sillä voi vaikuttaa moniin asioihin, muttei se kaikkeen sentään pure.

Koko ihmiskunnan toimintaa puolestaan rajaavat viime kädessä elinympäristömme biofyysiset reunaehdot. Ilmaston kohtuullinen lämpötila, puhtaan makean veden riittävä saatavuus ja luonnon prosessien kapasiteetti hajottaa niihin syöttämiämme jätteitä ovat esimerkkejä rajoista, jotka eivät ole suoraan neuvoteltavissa. Tosin tietenkin meidän toimintamme ja kauppapoliittiset sopimuksemmekin vaikuttavat siihen, miten näitä rajoja koettelemme ja miten niiden ylityksistä selviämme.

Tämä viimeisin, laajempi perspektiivi, jonka Varmavuori erinomaisesti nosti keskusteluun, pitäisikin mielestäni nostaa yhdeksi kauppapolitiikan keskeisistä, sivuuttamattomista lähtökohdista. Tämä tulee esiin myös edellä mainitsemassani kansalaisjärjestöjen yhteisessä 10 askelta -visiossa. Hautalan mukaan jonkinlaista edistystä siihen suuntaan tuntuisi olevan tapahtumassakin, mutta aika näyttää, jääkö se vain sanahelinäksi. Tietenkään tiukan ympäristönäkökulman huomioiminen kaikessa kauppapolitiikassa ei tee asioista yksinkertaisia, ja on selvää, että monisyisempi tarkastelu mutkistaa käytännön työtä huomattavasti.

Kauppapolitiikan osapuolten monenkirjava joukko ja sen sisäkkäisten reunaehtojen mutkikas vyyhti eivät helposti taivu yleviin tavoitteisiin, jotka tuntuvat olevan kaukana päivänpoliittisesta vääntämisestä. Pahoin pelkään, että sokeus hitaille biofyysisille prosesseille kostautuisi pidemmän päälle meille kaikille. Siksi on tärkeää, ettei kansalaisyhteiskunta anna periksi, vaan väsymättömästi vaatii elämämme perusedellytysten turvaamista myös kauppapolitiikan kentällä, jännitteiden, vastakkaisten intressien ja näkökulmien moninaisuuden pyörteessä.

Angi Mauranen

Kirjoittaja on ympäristötieteiden maisterivaiheen opiskelija ja Eettisen kaupan puolesta ry:n kampanja-avustaja.
Kuva: Nora Forsbacka / Kehys ry.

Muokattu 2.11.2017 klo 17.05: Timo Palanderin viiteryhmä korjattu.


[1] Tilaisuus on katsottavissa videotallenteena täällä.

[2] Ruohonjuuritason näkökulman Afrikan fossiili-investointien vaikutuksiin saa Nnimmo Basseyn kirjasta Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka (Like 2014).

[3] Koko ajatus kehityksestä yleisenä tavoitteena on kyseenalaistettu moneen kertaan ja jotkut katsovat sen tulleen aatteena tiensä päähän, ks. esim. Teppo Eskelisen Kehityksen loppu (Into 2011).

[4] Ks. esim. hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n viidennen arviointiraportin Afrikkaa käsittelevä osa (englanninkielinen PDF).

Lisää uusi kommentti